Ei, en aio aloittaa tätä postausta voivottelemalla sitä, etten ole puoleen vuoteen kirjoittanut. Muutenhan tämän blogin kaikki ne vähäisetkin kirjoitukset toistaisivat vain itseään.

Menneeseen puoleen vuoteen on sisältynyt paljon:

Joulukuun alussa muutto äidin helmoista omaan kotiin. Tämä on ollut monin tavoin hyvin kasvattava kokemus. Ihmisenä kun olen kovin rutiineihin tykästynyt ja kaikki muutos on ainakin alkuun todella mullistavaa. Kaikkein raskainta koko prosessissa on ollut se, että Chilin eroahdistuksen oireet tulivat esiin sen jäädessä yksin uuteen asuntoon. Onhan tuo kuitenkin asunut koko elämänsä samassa paikassa ja aina lauman kanssa. Kyllä Chili on joutunut ihan yksinkin jäämään, mutta ei ole koskaan tutussa paikassa reagoinut tällä tavalla. Ja voi kyllä, tuo tyttö on kovin kovin sinnikäs. Ei edes sitruunapanta auta ensiapuna, tuo kun ei vähät välitä päälle ruiskuvista sitruuna- tai pippurisuihkeista. Meillä on iso kasa harjoituksia, joilla pyrittäisiin tuota eroahditusta poistamaan, mutta en voi tehdä niitä harjoituksia jos koira ei voi jäädä hetkeksikään yksin. Kuukaudessa ei montaakaan sellaista päivää ole, että voisin ihan joka minuutin koiran kanssa olla. Tämän asian suhteen alkaa olla keinot vähän vähissä, mutta vielä ei ole luovutettu... Olosuhteiden pakosta, tai oikeastaan omasta halusta, ollaan Kilin kanssa muutettu nyt hetkeksi taas takaisin äidin helmaan, mutta kesäkuun alusta alkaen taas yritetään eloa kerrostalossa.

Agilityrintamalla kuluva kausi on ollut ehkäpä heikoin ikinä. Nollia ei vain ole tullut. Nyt kevään mittaan ollaan taas löydetty yhteinen sävel ja ihan tosi hyvältä tuntuvia ratoja ollaan suoritettu. Aina niissä vaan on ollut jotain pientä. Vaikka tämän kesän arvokisat jäävätkin näillä näkymin väliin, niin pääasia kuitenkin on, että Chili on saanut tehdä sitä mitä se eniten rakastaa ja meillä on ollut yhdessä kivaa!

Tuohon asenteeseen ollaankin pyritty etenkin sen jälkeen kun, rutiininomainen silmäpeilaus ei tuottanutkaan niin kovin hyviä uutisia. Mutta päivä kerrallaan, kisaten niin, että jokainen kisa voi olla se viimeinen...

Toinen vuosi ammattikorkeassa alkaa olla lopuillaan. Kuluva kevät on vietetty työharjoittelussa (onneksi palkallisessa sellaisessa) ja kesä kuluu pääasiassa samassa osoitteessa. Kahden vuoden päästä tästä tytöstä pitäisi valmistua insinööri! Vaikka päivä päivältä alkaa olla selvää se, ettei tämä ole mun juttu. Aion kuitenkin tutkinnon suorittaa loppuun ja katsoa sitten mihin elämä kuljettaa.

Ihanaa, että on lämmin! Kesää on kyllä jo niiin pitkään odotettu: mansikoita, hiekkarantoja, maauimaloita, kylmää merivettä, juhannusta!